Lauantaina 28. lokakuuta 2023 instagramissa alkoi kuhista. Helsingin varjokirjamessut oli postannut ilmoituksen Emilia Männynvälin kirjaesittelyn perumisesta. Toiste en suostu katoamaan -esseeteoksen nimiesseen kerrottiin sisätävän kohtia, jotka moni oli kokenut transfobiseksi. Tiedotteessa mainittiin tapahtuman turvallisemman tilan periaatteet syyksi perumiselle. Järjestäjäkollektiivi ei kokenut voivansa järjestää keskustelua sellaisella tavalla, joka olisi ollut turvallinen transihmisille. Postauksen kommenttikentässä vasemmistolainen kulttuurivaikuttaja toisensa jälkeen tuomitsi Varjokirjamessujen päätöksen kovasanaisesti.

Päätöstä pidettiin malliesimerkkinä cancel-kulttuurista. Eräät pitivät törkeänä sitä, että transsukupuolisten nimissä sensuroitiin ajattelua ja niputettiin transihmiset yhteen olettaen meidän tarvitsevan suojelua vapaalta keskustelulta. Järjestäjiä kutsuttiin muunmuassa ahdasmielisiksi dogmaatikoiksi ja puhdasoppisuutta varjeleviksi lahkohihhuleiksi. Useat henkilöt totesivat, että eihän se teksti nyt ollut niin paha, hyvähän siitä olisi ollut keskustella. Osa jatkoi keskustelua pitkäänkin lukematta tekstiä, painottaen puhuvansa nyt vaan tästä perumispäätöksestä eivätkä itse tekstistä. Pyynnöistä huolimatta kukaan ei määritellyt tarkemmin, että miksi ja missä kohdissa essee voidaan lukea transvihamieliseksi.

Keskustelu on jatkunut Varjokirjamessujen jälkeen moninaisena. Varjokirjamessut julkaisi päätöksen taustoja tarkentavan tiedotteen muutamaa päivää myöhemmin. Antti Rautiainen kommentoi aihetta tuoreeltaan blogissaan. Ylen Kulttuuricocktail -podcastissa aiheesta keskustelivat toimittaja Pauliina Grymin johdolla biologi Atte Komonen, sukupuolentutkimuksen professori Leena-Maija Rossi ja tutkijatohtori Joonas Pennanen. Grym kirjoitti jakson pohjalta myös analyysitekstin. Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru puhuivat aiheesta Mikä meitä vaivaa? -podcastissaan, Lahtinen kommentoi asiaa aikaisemmin myös instagramissa. Voima julkaisi Maija Alanderin kirjoituksen turvallisemman tilan tarkoituksesta. Varjokirjamessujen järjestäjiin kuulunut Leona Kotilainen julkaisi oman näkökulmansa päätösprosessista. Loputa Emilia Männynväli itse puhui aiheesta Laura Gustafssonin kanssa Voiman kustantamassa Syndikaatti -podcastissa. Myöhemmin Saara Särmä ja Raisa Omaheimo kirjoittivat itse esseestä liittolaisuuden näkökulmasta. Eniten tilaa keskustelussa ovat ottaneet ihmiset, jotka eivät tietääkseni ole transsukupuolisia.

Keskusteluja on yhden sijaan vähintään kolme; keskustelu Varjokirjamessujen perumispäätöksestä, keskustelu Männynvälin esseestä, sekä keskustelu biologisesta sukupuolesta ja sukupuolesta ylipäätään. Sitten on vielä keskustelu itse keskustelusta. Paneudun osaan näistä syvemmin ja osaa kommentoin pintapuolisemmin.

Biologisesta sukupuolesta liittyen lintuihin ja muihin muunlajisiin

Biologinen sukupuoli on asia, jota pitäisi ehkä käsitellä enemmän suhteessa transsukupuolisuuteen, ettei se jäisi ainoastaan cissukupuolisten tuottaman sukupuoliajattelun työvälineeksi transsukupuolisuuden häivyttämiseksi. Olen tutkinut asiaa viime vuosina syvällisesti perehtyessäni suokukkojen sukupuolen moninaisuuteen. On totta, että jos käytetään yleisintä määritelmää biologisesta sukupuolesta; koiraat tuottavat pieniä ja liikkuvia sukusoluja ja naaraat suuria ja paikallaan pysyviä, saadaan sukupuolten määräksi lähes poikkeuksetta kaksi.

Usein puhutaan sienistä tai alkuolioista, joilla on kymmeniätuhansia sukupuolia, mutta ne ovat niin kaukana ihmisestä, että sen merkitys jää lähinnä symboliseksi. Jotkut biologit määrittelevät niiden tuhannet erilaiset lisääntymiskombinaatiot sukupuolten sijaan lisääntymistyypeiksi. Monisoluiset suvullisesti lisääntyvät olennot jakautuvat lähes poikkeuksetta koiraisiin ja naaraisiin. Tämä pitää paikkansa kasveista hyönteisiin ja selkärankaisiin.

Itse vaikeilin biologisen sukupuolen pintapuolisesti kaksijakoiselta vaikuttavan olemuksen kanssa pitkään. Ajattelin, että on naiivia realismia sijoittaa sukupuoli yksinomaan sukusoluihin, että hahmotamme maailman sillä tavalla, koska olemme joutuneet valtavan vahvistusharhan sisään, jossa oletus kaksijakoisesta sukupuolesta tuottaa havaintoja kaksijakoisesta sukupuolesta, jotka vahvistavat oletuksia kaksijakoisesta sukupuolesta, jotka saavat meidät näkemään merkkejä sukupuolen kaksijakoisuudesta ja niin edelleen. Mitä enemmän perehdyin asiaan – löytääkseni rakoja ja jotakin jolla venyttää rakoja suuremmaksi – sitä enemmän törmäsin siihen, että on kohdattava se asiantila, että sukusoluihin perustuvassa määritelmässä sukupuolia on vain kaksi.

Oleellista on se, että siitä monimuotoisuus vasta alkaa. Sukusolut eivät määrittele mitään yksilön muita ominaisuuksia; ei kromosomeja, hormoneja tai vanhemmuuteen liittyviä rooleja. Otetaan muutama esimerkki lintumaailmasta: monilla kahlaajalajeilla koiras huolehtii yksin poikasista. Useimmilla petolinnuilla naaraat ovat paljon isompia ja vahvempia kuin koiraat. Vesipääskyillä naaraat ovat dominoivia ja aggressiivisia ja kosiskelevat koiraita. Lintujen sukupuolikromosomit toimivat päinvastoin kuin nisäkkäiden – koirailla on kaksi samaa kromosomia, naarailla kaksi eri kromosomia.

Myös hormonit toimivat linnuilla tavallaan toisinpäin kuin nisäkkäillä; estrogeenin puute laukaisee koirastyypillisten sukupuolipiirteiden kehityksen, kun taas nisäkkäillä sen laukaisee testosteroni. Tästä syystä kanat melko usein kehittävät kukkomaisia piirteitä ikääntyessään. Samaa ikääntymisen myötä tapahtuvaa sukupuolipiirteiden liukumaa esiintyy myös villeillä linnuilla, kuten sinirinnoilla ja punakylkirastailla. Luulin pitkään, että se johtuu vain hormoneista, kunnes minulle selvisi, että lintujen munasarjoista vain toinen on yleensä toiminnassa, mutta jos se lakkaa toimimasta, toinen alkaa kehittyä, mutta ei suinkaan aina munasarjaksi, vaan joskus kivekseksi ja joskus ovotestikseksi, eli munasarjan ja kiveksen välimuodoksi tai sekoitukseksi.

Useilla lintulajeilla esiintyy tapauksia, joissa jotkin koiraat näyttävät joko täysin naarailta, kuten esimerkiksi suokukoilla ja ruskosuohaukoilla, tai hieman naarasmaisemmilta kuin muut koiraat, kuten esimerkiksi kirjosiepoilla. Naaraan näköisten koiraiden lisäksi suokukoilla esiintyy myös kolmas koirastyyppi, jonka ulkomuoto ja käyttäytyminen ovat tavallaan jotain tyypillisten koiraiden ja naaraiden väliltä. Huomionarvoista on se, että kaikilla näillä lajeilla koiraat ja naaraat näyttävät tyypillisesti niin erilaisilta, että ihmisten on helppo erottaa ne toisistaan. On valtavasti lajeja, joiden sukupuolia on mahdotonta erottaa ihmissilmällä toisistaan. Linnut itse taas tunnistavat lajitoverinsa yksilöinä. Tämä on kiinnostavaa siksi, että erojen ollessa meidän silmiimme näin hienovaraisia, meidän on lähes mahdotonta saada tietoa siitä, onko vastaavanlaisia sukupuolipiirteiden liukumia myös näillä lajeilla.

Vaikka sukusolumääritelmällä sukupuolia on vain kaksi, se ei tarkoita, että kaikkien yksilöiden pitäisi olla kumpaakaan, tai vain toista. Työläismehiläiset eivät tuota sukusoluja, eli niillä ei oikeastaan ole sukupuolta. On olemassa yli viisisataa kalalajia, jotka vaihtavat sukupuoltaan osana kehityskaartaan. Osa niistä saattaa vaihtaa sitä useamman kerran. Jotkut kalalajit sekä lierot ja kotilot ovat molempia sukupuolia samaan aikaan, samoin suuri osa kasveista.


Muiden lajien sukupuolilla ei ole suoranaista vaikutusta ihmisten sukupuoliin. Normista poikkeavia sukupuolia kuitenkin luonnehditaan usein epäluonnollisiksi, joten on ehkä validoivaa tietää, että muidenkin lajien sukupuolet ovat monimutkaisempia ja muuttuvaisempia kuin mitä siinä kuuluisassa ala-asteen biologian kirjassa on annettu ymmärtää.

Biologisesta sukupuolesta liittyen ihmisiin ja totuuskäsityksistä

Ihmisten sukupuoli taas on monimutkaisempi asia, ainakin meille ihmisille. Ei siksi että olisimme erityisiä tai parempia kuin muut lajit, vaan siksi, että me olemme samaa lajia ja pystymme kommunikoimaan kokemuksistamme. Se on monimutkaisempi nimenomaan sen takia, että transsukupuolisia ihmisiä on olemassa. Se on monimutkaisempi, koska elämämme on läpikotaisin teknologioiden ja kulttuurin läpäisemää. Ihmisellä ei ole kykyä muuttaa sukupuolitettuja piirteitään kehonsisäisesti. Ihmisellä ei myöskään ole kykyä tuottaa tarpeeksi lämpöä pärjätäkseen näillä leveysasteilla ilman teknologiaa, kuten vaatteita ja rakennuksia. Kukaan ei siltikään pidä vaatteita tai rakennuksia epäluonnollisina. Sukupuolen teknologioita varjellaan tarkkaan, koska yhteiskunta vihaa transnaisia. Se, että joku “haluaa luopua miehen asemasta” horjuttaa patriarkaalisen ydinperheen ympärille rakentuvaa hierarkiaa liian perusteellisesti.

Sukupuoli itsessään on sukupuolitettu. Sex is always already gendered, Judith Butleria mukaillen. Se, että tulkitsemme sukupuolitettuja piirteitä tietyllä tavalla on seurausta loputtomista, ylisukupolvisista toistoista. Kerros kerrokselta sukupuoli piirtyy esiin. Merkitykset liittyvät nimenomaan kehoihin, eivät identiteetteihin. Mitään merkitysten takaista puhdasta alkuperäistä biologista sukupuolta ei ole olemassa. Koiraat tuottavat siittiöitä ja naaraat munasoluja, mutta se miten esimerkiksi luemme kanssaihmistemme sukupuolet perustuen heidän kasvojensa luuston muotoon ei liity sukusoluihin millään tavalla.

Transsukupuolisuudesta ja sukupuolesta puhuttaessa tosiaan keskitytään liikaa identiteetteihin. Niiden sijasta tulisi keskittyä elettyyn elämään ja sen materiaalisiin reunaehtoihin. Historijoitsija Jules Gill-Peterson kirjoittaa tuoreessa kirjassaan A Short History of Trans Misogyny, että transmisogynia, eli erityisesti transnaisiin kohdistuva naisviha, ei ole kiinnostunut identiteeteistä. Se on homofobiaan, rasismiin ja luokkavihaan linkittynyttä inhoa ja epäluuloa, joka kohdistuu henkilöihin, jotka ovat feminiinisiä, mutta tulevat luetuksi miehinä. Sukupuoli, seksuaalisuus, rotu ja luokka kietoutuvat yhteen ja määrittävät henkilön yhteiskunnallista asemaa riippumatta siitä miten hän identifioituu.

Transmisogynia on ilmiönä vanhempi kuin se, mitä nykyään ymmärrämme transnaiseutena. Monissa kulttuureissa maailman eri kolkissa on ollut sukupuolia, joihin kolonialismi on kohdistanut transmisogyniaa. Nämä sukupuolet, kuten esimerkiksi Intian hijrat ja Crow-kansan batéet eivät täysin vastaa meidän aikamme transnaiseutta, mutta siirtomaavallat ovat kohdelleet niihin kuuluvia ihmisiä tavoilla, jotka ovat verrannollisia meidän aikamme transmisogyniaan. Gill-Petersonin mukaan heidät on transfeminisoitu. Heidän kohtaamansa vaino ja tukahdutus ei ole johtunut siitä, että he olisivat identifioituneet naisiksi, mitä he eivät käsittääkseni tehneetkään. Kolonialismi on pyrkinyt tukahduttamaan ja kieltämään omissa kulttuureissaan arvostettuja sukupuolia. Koska sukupuolia on mahdotonta kitkeä kokonaan pois, lopputulos on ollut kaksijakoisen sukupuolen normista poikkeavien yksilöiden marginalisointi yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelle, jolloin he ovat joutuneet turvautumaan marginalisoituihin tapoihin elättää itsensä, kuten seksityöhön. Seksityön stigmatisaatio taas on vaikuttanut yleiseen mielikuvaan transfeminisoiduista ihmisistä.

Transsukupuolisuudesta puhuttaessa keskitytään liikaa ajatukseen sukupuoliristiriidasta ja dysforiasta. Minä en koe sukupuoliristiriitaa kun minut kohdataan naisena. Koen siitä suurta iloa joka kerta, vielä yli vuosikymmen sen jälkeen kun ensimmäistä kertaa kerroin asiasta julkisesti. Jos transmisogynia kohdistuu ihmisiin, jotka ovat feminiinisiä, mutta tulevat luetuksi miehinä, niin eikö siitä silloin päästä eroon sillä, että heitä ei automaattisesti luettaisi miehinä? Tämän ei tarvitse johtaa feminiinisten miesten väärinsukupuolittamiseen.


Gill-Peterson esittelee kirjan loppusanoissa termin scarcity feminism (suom. esim. niukkuusfeminismi). Se on ajatus siitä, että jonkin ryhmän oikeuksien ajaminen vaikuttaisi negatiivisesti jonkin toisen ryhmän oikeuksiin. Esimerkiksi trans- ja muunsukupuolisten oikeus olla tulematta väärinsukupuolitetuksi terveydenhuollossa koetaan uhkaksi ei-transsukupuolisten naisten oikeudelle tulla sukupuolitetuksi oikein. Vastaavia esimerkkejä voi löytää keskusteluista siitä, heikkeneekö miesten tasa-arvo naisten saadessa oikeuksia, tai haittaako antirasismi valkoisten oikeutta omaan identiteettiinsä.

Leena-Maija Rossi sanoo biologista sukupuolta käsittelevässä Kulttuuricocktail -podcastissa, että eiköhän se, että sitä binääriä haastetaan, ole lopulta hyväksi meille kaikille. Feministi-ikoni ja professori Angela Davis, johon Männynvälikin esseessään viittaa, on puhunut useissa puheissa ja haastatteluissa siitä, miten trans- ja muunsukupuolisten oikeuksien toteutuminen hyödyttää meitä kaikkia, ja se, miten olemme haastaneet sukupuolen rakenteita, on merkki siitä, että pystymme haastamaan muitakin sorron rakenteita.


Männynväli puhuu kirjansa esipuheessa ja nimiesseessä pyrkimyksestä totuudellisuuteen. Ajattelen Karen Baradin kehittämää käsitettä toimijarealismi (agential realism), joka on sukua Donna Harawayn paikantuneille tiedoille (situated knowledges). Me voimme tietää mikä maailmassa on totta, kun hyväksymme, että se apparaatti (kuten essee tai vaikkapa mikroskooppi) jolla tietoa tuotamme, on osa tuotettua tietoa. Tieto ei koskaan ole itsenäisesti olemassa sellaisenaan, vaan se on ilmiö, jossa tietämisen “kohde” ja tietoa käsittelevä olento vaikuttavat toisiinsa.

Barad lähestyy asiaa kvanttifysiikan kautta. Materian pienimpiin osiin kuuluvat elektronit käyttäytyvät eri tavalla, jos niitä havainnoidaan. Jos niitä havainnoidaan laitteilla, jotka soveltuvat aaltoilun havaitsemiseen, ne näyttäytyvät aaltoiluna. Jos niitä havainnoidaan laitteilla, jotka soveltuvat partikkelien havaitsemiseen, ne näyttäytyvät partikkeleina. Havainnointi muuttaa niiden toimintaa myös, vaikka havainnointi tapahtuisi vasta toiminnan jälkeen. Itse materia, josta kaikki, myös sukupuolitetut piirteemme, koostuu, on outoa ja epämääräistä. Se, miten asioita nimeämme, vaikuttaa todellisuuteen.

TERF -termin merkitys ja historia

Laura Gustafsson esittää Syndikaatti-podcastin jaksossa Kaiken takana on naisviha ilmeisesti päästään keksimänsä salaliittoteorian (hänen itsensä käyttämä sana), että TERF-käsite voisi olla oikeiston istuttama salainen ase, jonka tarkoitus on aiheuttaa hajaannusta vasemmistossa. Podcastin toinen puhuja Emilia Männynväli myötäilee ajatusta. Teoria on täysin historiantajuton. Siihen sisältyy myös eräänlainen peilisyytös; transsukupuolisia ja heidän liittolaisiaan syytetään hajaannuksen luomisesta, vaikka nimenomaan transsukupuoliset ulossulkeva retoriikka luo hajaannusta, koska transsukupuoliset eivät silloin voi olla samassa rintamassa feministien kanssa, jotka sulkevat meidät ulos. Mitä tulee laitaoikeistoon ja siihen kuka heidän pussiinsa pelaa – transvihamielisyys on siellä vallitseva normi.

Gustafsson ja Männynväli puhuvat jaksossa myös J.K. Rowlingista ja esittävät näkemyksen, että hän olisi joutunut aiheettomasti “noitavainon” kohteeksi. Tappouhkaukset, joita Rowling on saanut, ovat tietysti yksiselitteisesti väärin. Mutta sankarimme nielevät pureskelematta näkemyksen, että Rowling ei olisi oikeasti transvihamielinen. Rowling on muun muassa vastustanut sukupuolta korjaavia hoitoja ja esittänyt näkemyksiä, joiden mukaan transnaiset olisivat uhka cisnaisille. Viimeisimpänä tempauksenaan hän on kieltänyt holokaustin kohdistuneen transsukupuolisiin, mitä voidaan pitää holokaustin vääristämisenä ja holokausti-denialismina.

TERF on lyhenne sanoista trans exclusionary radical feminism. Eli transsukupuoliset ulossulkeva radikaalifeminismi. Termiä on yritetty määritellä haukkumasanaksi ja ihmiset, joihin se kohdistuu, kutsuvat itseään mieluummin termillä gender-critical feminist (sukupuolikriittinen femisnisti). TERF-asenne juontaa juurensa 1970-luvun poliittiseen lesboseparatistiliikkeeseen, jossa käytiin rajanvetoa siitä, voidaanko transnaisia hyväksyä naiserityisiin tiloihin. Radikaalifeministi Janice Raymondin kirja The Transsexual Empire: The Making of the She-Male vuodelta 1979 on transvihamielisen feminismin klassikkoteos. TERF-termiä on käytetty ensimmäisen kerran vuonna 2008 liittyen Michigan Womyn’s Music Festival:in linjaukseen sulkea transnaiset festivaalin ulkopuolelle. Judith Butler kommentoi TERF-termin käyttökelpoisuutta näin: “If they do favour exclusion, why not call them exclusionary? If they understand themselves as belonging to that strain of radical feminism that opposes gender reassignment, why not call them radical feminists?” (Jos he kannattavat ulossulkemista, miksi heitä ei kutsuttaisi eksklusionaarisiksi? Jos he näkevät itsensä osana sitä radikaalifeminismin haaraa, joka vastustaa sukupuolenkorjausta, miksi heitä ei kutsuttaisi radikaalifeministeiksi?)  Koska TERF on terminä kiistanalainen, monet ovat alkaneet kutsua sukupuolikriitikoita esimerkiksi anti-transaktivisteiksi.


Tiedostamattaan jotain transvihamieliseksi tulkittavaa lipsauttanutta henkilöä ei ehkä kannata heti alkaa kutsua TERFiksi jos haluaa saada aikaiseksi keskusteluyhteyden. Joskus kuitenkin lapiota on kutsuttava lapioksi, anglismia käyttääkseni.

Männynvälin esseestä

Sanotaan aluksi suoraan se, miksi kyseistä tekstiä voidaan pitää transfobisena, ja vielä tarkemmin transmisogyynisenä: se yksiselitteisesti määrittelee naiseuden tavalla, joka ei jätä tilaa transnaisten olemassaololle kiistattomasti naisina. Pyynnöistä huolimatta kukaan ei ole eritellyt tekstistä kohtia, joista tämä käy ilmi. Ehkä se on jäänyt tekemättä, koska ne tekstikohdat ovat oikeastaan koko essee. Kyseenalaiseksi jää, onko transmisogynia ymmärtämättömyyttä vai tahallista. Joka tapauksessa tässä on kyse kokonaisesta maailmankuvasta eikä vain muutamasta epäonnistuneesta sanavalinnasta.

Männynväli ja hänen puolustajansa ovat sanoneet, että hänhän vain kirjoittaa omasta kokemuksestaan naisena. Se on varmasti totta. Hän kuitenkin tekee useita laajoja totuusväitteitä ja kirjoittaa kirjan esipuheessa, että: “... sikäli kun kirjoitan oman kokemukseni läpi, siinä ei ole mitään erityistä eikä yksilöllistä. Se on monen jakamaa yhteiskunnallista todellisuutta.” (Kursiivit kaikissa Männynväli-lainauksissa minun).


Essee ei mainitse transsukupuolisuutta sanallakaan. Siinä ei olisi mitään väärää, ellei esseessä käsiteltäisi transsukupuolisuuteen liittyvää keskustelua. Männynväli haastaa identiteettikeskeistä sukupuolikäsitystä, mutta piirtää siitä karikatyyrin, joka ei oikeastaan vastaa mitään yleisiä käsityksiä sukupuolesta. Hän kirjoittaa: “Kun sukupuolesta noin vuoden 2015 tienoilla tuli ensin edistyksellisten ihmisten puheissa ja sitten virallisessa kielenkäytössä pelkkä identifikaatiokysymys, jouduin tyhjän päälle. En käsittänyt, mikä on se “nainen”, joka voi erillään ruumiistaan kokea olevansa.”

Miksi sana nainen on tässä kohtaa lainausmerkeissä? Tavallaan on melko turhaa edes tarttua tähän, koska koko ajatus kehosta irrallisesta sukupuolesta on oikeastaan olkiukko. Se, että sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntyessä määriteltyä sukupuolta, ei tee sukupuolesta kehosta irrallista asiaa. Transnaiset ovat transnaisia nimenomaan kehojensa ja niihin heijastuvien yhteiskunnallisten merkitysten takia. Jos sukupuoli olisi kehosta irrallinen asia, me transnaiset olisimme yksinkertaisesti vain naisia. Sosiaalisessa, laillisessa ja kokemuksellisessa mielessä me optimaalisessa maailmassa tietysti sitä olisimmekin. Biologisesti (ja käsityksemme biologisesta on aina kulttuurisesti värittynyttä) olemme kuitenkin aina nimenomaan transnaisia.


“Minulle naiseuteni oli aina ollut yhtä kuin naisenvartaloni ja potentiaalini tulla raskaaksi. Koin häpäisevänä, ettei minua tiukasti ottaen määritelty uuden opin mukaan enää edes naiseksi vain, koska minulta tuntui uupuvan tämä jokin, jokin. Naissielu? Halu olla nainen? En tiedä, miten kokemukseni naiseksi kasvamisesta olisi enää perusteellisemmin voitu ylenkatsoa ja ohittaa.”

Tässä lainauksessa on vahvaa projisointia ja myös sisäisesti ristiriitaisia väittämiä. Kuka on se paha sukupuoliteoreetikko, joka on kieltänyt Männynvälin naiseuden? Alettiinko häntä laajastikin väärinsukupuolittaa arjessa? Myöhemmin tekstissä hän kertoo, että hänet kuitenkin yhä kohdattiin poikkeuksetta naisena. Miksi hän kokee sukupuolijärjestyksen haastamisen uhaksi omalle naiseudelleen? Muutaman virkkeen sisällä hän sanoo, että häneltä puuttuu kokemus naiseudesta ja heti perään, että hänen kokemuksensa naiseksi kasvamisesta on sivuutettu. Läpi esseen hän järkkymättömästi kertoo olevansa nainen, mutta samalla väittää, että hänellä ei ole kokemusta naiseudesta.


Sama kieltäminen ja toteaminen toistuu: “Teki mieli huutaa, että “en minä ole sen vähempää nainen, vaikkei siltä erityisemmin tunnukaan”. Ja miltä se edes tuntuu? Minä tunsin naiseuteni vain sen fyysisen ulottuvuuden kautta, ja hyvin tunsinkin.” Ei tunnu? Hyvin tuntuu? Kumpi se nyt sitten on? Varjonyrkkeillessä pitää ilmeisesti sanoa mahdollisimman ristiriitaisia asioita.

Männynväli haastaa cis-etuliitteen käyttöä. Hän määrittelee sen niin, että cis-sukupuolisen sukupuoli-identiteetti vastaa hänen “biologista sukupuoltaan” ja henkilö ei koe sukupuoliristiriitaa. Tätä määritelmää vastaan Männynväli hyökkää; hänellähän ei ole sukupuoli-identiteettiä ja hän on kokenut nuoruudessaan sukupuoliristiriitaa. On harhaa, että cis-sukupuoliset ihmiset eivät koskaan kokisi sukupuoliristiriitaa tai korjaisi sukupuoltaan. Lähes kaikki ihmiset kokevat jossain vaiheessa elämäänsä jonkinlaista sukupuoliristiriitaa ja tekevät asioita korjatakseen sukupuoltaan; pukeutumalla, meikkaamalla, treenaamalla kehoa tietynlaiseksi, kauneusleikkauksilla, omaksumalla tietynlaisia puhetapoja ja kehonkieltä sekä lääkityksellä – myös hormonaalisella, esimerkiksi steroideilla, vaihdevuosien hormonikorvaushoidoilla tai kaljuuntumista estävällä lääkityksellä. Osa näistä asioista tapahtuu tiedostamatta, kuten puhetapojen ja kehonkielen omaksuminen, osa tietoisesti. Jotkut korjaavat sukupuoltaan enemmän, jotkut harvat ehkä eivät juurikaan.

Kenties parempi määritelmä cis-sukupuolisuudelle olisi tämä: henkilö ei ole transsukupuolinen. Tässä luultavasti piileekin se todellinen ongelma: jos henkilö pitää transsukupuolisuutta ei-toivottavana ominaisuutena, hän ei halua tulla määritellyksi siihen linkittyvän termin kautta. Aiemmin mianittu transmisogynian historiasta kirjoittanut historioitsija Jules Gill-Peterson on luopunut cis-etuliitteen käytöstä ja käyttää sen sijaan termiä non-trans women, kun puhuu naisista, jotka eivät ole transsukupuolisia. Tämä olisi suomeksi ehkä aika kömpelöä (nainen, joka ei ole transsukupuolinen, ei-trans-nainen?) ja tietysti saisi transnaisia vihaavat naiset suunniltaan. Cis-sukupuolisuuden hämärtäminen ja haastaminen on myös tunnettu TERF-koirapilli. Koirapillillä tarkoitetaan viestintää, jossa esimerkiksi rasistinen tai transfobinen viestintä on koodattu siten, että vain samanmieliset ymmärtävät sen, ja muita kohtaan voidaan esittää viatonta.¹


Männynväli kirjoittaa siitä, miten viimeistään äidiksi tuleminen sinetöi hänen kokemuksensa naiseudesta. Hän esittää väitteen, että on osoitettu, että sukupuolineutraalin kielen yleistyminen lääketieteessä heikentäisi äiti-lapsi-suhteen erityisyyttä ja suojelua. Tämän väitteen lähteitä on syytä katsoa tarkemmin.

Toinen on opinion article (mielipideartikkeli), eikä esimerkiksi vertaisarvioitu tieteellinen tutkimuskatsaus. Vastaava termi opinion piece määritellään näin: An opinion piece often includes personal thoughts, beliefs, or feelings or a judgement or conclusion based on facts. The goal may be to persuade or influence the reader that their position on this topic is the best. (Mielipideartikkeli pitää usein sisällään henkilökohtaisia ajatuksia, uskomuksia, tunteita tai faktoihin perustuvia johtopäätöksiä. Tarkoituksena on vakuuttaa lukijalle, että kirjoittajan näkemys aiheesta on paras mahdollinen.) Artikkelin on allekirjoittanut kymmenen ihmistä. Heistä Karleen D. Gribble, Susan Bewley ja Hannah G. Dahlen ovat kirjoittaneet myös tämän tapauskertomuksen yksittäisestä naisesta, joka on aikaisemmin kokenut olevansa transmies ja kokee surua kun ei voi imettää lastaan rintakehän maskulinisaation takia. (Tämä on hiukan sivupoluille ja ad hominem -argumentteihin menemistä, mutta haluan tuoda esiin joitain seikkoja kirjoittajien maailmankuvasta.)

Artikkeli väärinsukupuolittaa kaikki transsukupuoliset ja levittää paniikkia siitä, miten “nuoret naiset” enenevissä määrin hakeutuvat sukupuolenkorjaushoitoihin. Yhteen tapaukseen perustuvassa artikkelissa on hyvin asenteellista kieltä ja se esittää transsukupuolisten sukupuolet tunnistavan maailmankuvan vääristyneessä valossa, kuten esimerkiksi tässä lainauksessa: “you can’t assume based on how someone looks that they believe in gender indentity and that they are going to want to be interacted with as if they are transgender.” (Henkilön ulkonäön perusteella ei voi tehdä oletuksia siitä, uskooko hän sukupuoli-identiteettiin ja haluaako hän tulla kohdelluksi transsukupuolisena). Taas – onko pahin asia mitä cissukupuoliselle henkilölle voi tapahtua se, että häntä erehdytään pitämään transsukupuolisena? Onko sukupuoli-identiteetti uskon asia? Transition katuminen on erittäin harvinaista. Tutkimuksen mukaan rintakehän maskulinisaatiota katuu alle yksi prosentti, kun yleinen katumusprosentti kaikkien leikkausten suhteen on jopa 14.


Susan Bewley löytyy myös Transgender Map sivustolta, jossa hänen kerrotaan olevan anti-trans aktivisti, joka on ollut puhujana transvihamielisen Society for Evidence-based Gender Medicinen konferensissa. Transgender Map on tietysti puolueellinen lähde, joten tässä vielä lainaus binary.org.au -sivustolta (sic!) löytyvästä tekstistä, jossa Bewley on yksi kirjoittajista: “There is a lack of consensus demonstrated as to the exact nature of the condition. Questions remain for psychiatrists regarding whether gender dysphoria is a normal variation of gender expression, a social construct, a medical disease or a mental illness. If merely a natural variation, it becomes difficult to identify the purpose of or justification for medical intervention.” (Olotilan varsinaisesta luonteesta ei ole yksimielisyyttä. Psykiatreille kyseenalaiseksi jää, onko sukupuolidysforia normaali sukupuoli-ilmaisun variaatio, sosiaalinen rakennelma, lääketieteellinen sairaus vai mielisairaus. Jos kyseessä on vain luonnollinen variaatio, lääketieteellisen intervention perusteleminen tai oikeutus on vaikeaa.) Tekstissä esitetään siis mahdollisuus sukupuolenkorjaushoitojen turhuudesta, mikä on tietysti absurdi ajatus kaikille meille, joiden elämän hoidot ovat pelastaneet.

Toinen lähde väitteelle, että sukupuolineutraali kieli olisi vahingollista naisille, on Sydney Morning Herald -sanomalehden artikkeli, joka käsittelee muun muassa edellä mainittua toisena lähteenä ollutta mielipideartikkelia. Männynväli esittää asian ikäänkuin olisi yksiselitteisesti ja tieteellisesti totta, että sukupuolineutraali kieli vahingoittaa naisia. Sanomalehtiartikkelissa kuitenkin tuodaan esiin myös poikkeavia näkökulmia ja haastetaan tätä väitettä. Artikkelissa puhutaan myös Holly Lawford-Smithin kirjoittamasta artikkelista Those birthing people – they’re women, jonka Royal Australian and New Zealand College of Obstetricians and Gynaecologists julkaisi ja poisti sivuiltaan alle vuorokaudessa. Jutun mukaan Lawford-Smith pitää itseään gender-critical feministinä ja kriitikot pitävät häntä TERF:inä.


Lähteitään mukaillen Männynväli kokee sukupuolineutraalin kielen tavan viitata kehon ominaisuuksiin, kuten “kohdullinen”, epäinhimillistävänä. Hän ei kuitenkaan tuo esiin syytä sille, minkä takia sukupuolineutraaliin kieleen ylipäätään on pyritty: kaikki raskaana olevat ja synnyttävät ihmiset eivät ole naisia, eikä kaikilla naisilla ole kohtua. Sukupuolineutraali kieli on siis täsmällisempää ja totuudenmukaisempaa – paitsi jos kielletään trans- ja muunsukupuolisten ihmisten sukupuolten olemassaolo.

Männynväli tarjoaa sukupuolivähemmistöille kädenojennuksen: “Luonnontieteellisten tosiseikkojen hyväksymiseen sisältyy tietenkin myös se seikka, että aina on ollut ja tulee olemaan myös poikkeuksia ja rajatapauksia. On ihmisiä, jotka eivät fyysisiltä ominaisuuksiltaan ole selkeästi miehiä tai naisia. On ihmisiä, jotka kokevat kroonista ahdistusta sukupuolestaan tai samaistuvat johonkin sukupuolen sosiaaliseen ja kulttuuriseen konstruktioon enemmän kuin ruumiiseensa. Sukupuolella on muitakin ulottuvuuksia kuin biologinen, ja kaikki luonnossa ilmenevä on luonnollista.” Kuitenkin, hän kirjoittaa myös näin: “Kromosomistossa voi olla poikkeuksia, mutta kaikki Y-kromosomia kantavat ovat miehiä ja ilman sitä naisia, karyotyypista riippumatta.” Transnaiset siis ovat Männynvälin maailmankuvassa miehiä, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa, transmiehet naisia, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa.


TERF-koirapilleihin kuuluu myös termi dysphoric female/woman (dysforinen, eli sukupuoliristiriitaa kokeva nainen). Kädenojennus näyttäytyy enemmänkin savuverhona, joka pyrkii kätkemään esseen transvihamielisyyttä niiltä, jotka eivät sitä tunnista. Trans- ja intersukupuoliset ihmiset eivät myöskään ole mitään poikkeuksia ja rajatapauksia, ja kuten aiemmin olen tuonut ilmi, transsukupuolisuuteen liittyvä ahdistus johtuu enimmäkseen transhoitojen väkivaltaisesta rajoittamisesta ja cissukupuolisten ihmisten kyvyttömyydestä nähdä transsukupuoliset ihmiset oman sukupuolensa edustajina. Itse transsukupuolisuus ei ole ahdistavaa, eikä tarkoita jotain hähmäistä samaistumista johonkin ruumiista erilliseen. 

“Olisiko mitään misogyynisempää kuin sanoa, ettei naisesta syntyvällä naisella ole mitään tekemistä naiseuden kanssa?” Männynväli kirjottaa. Woman born woman (naiseksi syntynyt nainen) on sekin TERF-kielestä tuttu termi. Männynväli kirjoittaa, että aikoo sukupuolittaa lastaan tytöksi ja korjaavansa suuntaa sen suhteen jos tytär myöhemmin niin toivoo, koska on “hyvin harvinaista, että lapsi ei aikuistuessaan omaksu niin sanottua biologista sukupuoltaan.” Vuoden 2023 kouluterveyskyselyn mukaan 5,5 prosenttia kaikista nuorista koki kuuluvansa sukupuolivähemmistöön. Vanhemmat toki tekevät päätökset lastensa sukupuolittamisesta itse siihen asti että lapsi pystyy asiasta kommunikoimaan, en näe sitä kovin suurena ongelmana. Männynväli kuitenkin jatkaa: “Todennäköisempänä uhkana pidin sitä, ettei lapsi oppisi arvostamaan itseään, jos fyysisestä sukupuolesta vaiettaisiin niin perin pohjin, ettei sille annettaisi edes sanaa.”


Ajattelen, että itsearvostus syntyy positiivisesta yhteydestä muihin ihmisiin ja siitä, että tulee kohdatuksi omana itsenään. Männynväli itsekin kertoo esseen alkupuolella, miten hän koki olevansa suhteellisen vapaa sukupuolesta ennen murrosikää. Ja kun ongelmat alkoivat, ne johtuivat ympäröivän yhteisön seksismistä ja misogyniasta, jotka perustuvat jyrkkään sukupuolijaotteluun, jota hän puolustaa. Ja entä jos lapsi on kuin onkin trans- tai muunsukupuolinen? Silloin hän olisi säästynyt vuosien väärinsukupuolittamiselta siinä vaiheessa kun pystyy asiaa itse hahmottamaan. Oikeinsukupuolittaminen tuntuu parhaalta, mutta se, ettei tule sukupuolitetuksi lainkaan, tuntuu tuhat kertaa paremmalta kuin väärinsukupuolitetuksi tuleminen.

Männynväli mainitsee, että naiset kuolevat katastrofeissa jopa 14 kertaa todennäköisemmin kuin miehet. Lähteessä, jonka hän väitteelle antaa, syyksi mainitaan naisten heikompi sosioekonominen asema, ei heidän biologinen sukupuolensa. Naisten sorto koskee myös transnaisia. Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat mustat transnaiset. Vuonna 2023 murhattiin 320 transsukupuolista ihmistä, joista 94% oli transfeminiinisiä ja 80% koki rasismia.


Esseessä on osio, jossa käydään läpi historiallista rajanvetoa siitä, ketkä lasketaan naisiksi. Ensimmäisen aallon feminismin keskiössä olivat äänioikeutta tavoitelleet valkoiset porvarinaiset. Männynväli tuo esiin sosiologi Beverly Skeggsiä ja toimittaja Maryan Abdulkarimia lainaten, miten työväenluokkaiset ja mustat naiset ovat tulleet määritellyiksi liian kovaäänisiksi, vahvoiksi ja seksuaalisiksi ollakseen oikeita naisia. Kaikki nämä adjektiivit sopivat suoraan myös stereotyyppiseen käsitykseen transnaisista, joiden kohdalle rajanveto naiseuteen kuulumisesta nyt tehdään.  


Lopullinen naula esseen arkkuun on tämä: “Pidän epäruumiillista, usvaista ajatusnaista varsin keskiluokkaisena ja uusliberalistisena fantasiana.” En ole varma puhuuko Männynväli tässä transnaisista. Ehkä (toivottavasti) ei. Ehkä tämä on vain se sama olkiukko, joka esiintyy läpi esseen, ajatus siitä, että sukupuoli-identiteetti olisi jonkin edistyksellisen eliitin mielestä pelkkä henkimaailman ilmiö. Kun koko essee on kuitenkin juurruttanut oikeaa naiseutta “biologiseen naisen kehoon”, on vaikeaa olla näkemättä lausetta suorana hyökkäyksenä transnaiseutta kohtaan. Transsukupuoliset ihmiset voivat olla työväenluokkaisia ja epäakateemisia. Sukupuolemme on kehollinen kokemus siinä missä cissukupuolistenkin.

Lopuksi

Ulkoparlamentaarisen vasemmiston moninaisissa verkostoissa on viime vuosien aikana käyty keskustelua wokesta ja cancel-kulttuurista. Kirjoitin joitain vuosia sitten vastineen Mikko Mäen Taide -lehdessä julkaisemaan artikkeliin, jossa hän kritisoi identiteettilähtöistä taidetta siitä, että sitä ei voi kritisoida teoslähtöisesti, koska tekijän persoona on niin oleellinen osa teosta. Taija Roiha ja Mia Haglund puhuivat Omaa luokkaa -podcastissaan teksteistä ja luokittelivat Mäen artikkelin anti-woken edustajaksi, minun tekstini woken edustajaksi, sekä tavoiteltavaksi positioksi, jossa he ehkä itse ajattelivat olevansa, post-wokeksi.

Mikä meitä vaivaa? -duo julkaisi instagramissa postaussarjan 32 teesiä wokeaktivismista samana päivänä kun kohu Männynvälin esiintymisestä alkoi. Negatiivisessa valossa “woketus” nähdään puhdasoppisen korrektin kielenkäytön vartioimisena, joka jakaa ja pirstaloi vasemmistoa ja estää laajojen yhtenäisten rintamien muodostamista.


Jotkut tulevat väistämättä pitämään tätä tekstiä pahimmanlaatuisena woketuksena. Alunperin woke on kuitenkin ollut positiivinen termi, jota mustat amerikkalaiset ovat käyttäneet ihmisistä, jotka hahmottavat yhteiskunnan sortavia rakenteita. Oikeisto kaappasi termin itselleen ja alkoi käyttää sitä negatiivisessa sävyssä.


Näin instagramissa jonkun sanovan, että woken dissaaminen on vasemmistolaisten milleniaalien versio setämiesten “eikö mitään saa enää sanoa” -puheesta. Eikö aktivismin jaottelu ei-toivotuksi woke-aktivismiksi ja toivotuksi ei-woke-aktivismiksi juuri jaottele ja pirstaloi ulkoparlamentaarista vasemmistoa? Onko wokea, jos transsukupuoliset vaativat cissukupuolisia kohtelemaan itseään tavoilla, jotka eivät satuta meitä? Männynvälin esseessäkin puhutaan munankuorilla kävelystä, että siitä seuraa se, että vielä tunkkaisemmat äänet pääsevät lopulta kuuluviin. Männynvälin essee on jo tämä tunkkainen ääni, sitä ei tarvitse enää odotella. Munankuorilla ei tarvitse kävellä, mutta ajatella täytyy ja kantaa vastuu sanoistaan.

Toinen termi, joka on syntynyt vasemmiston ja oikeiston välisessä ristipaineessa on cancel-kulttuuri. En ole varma termin synnystä, mutta käsittääkseni se on lähtöisin aktivistipiireissä syntyneestä tavasta sulkea yhteisön ulkopuolelle ihmisiä, jotka ovat tehneet seksuaalista väkivaltaa yhteisön muulle/muille jäsenille. Syndikaatti-podcastissa Männynväli puolustaa tällaista cancelointia, mutta esittää väitteen, että joku voisi menettää työpaikkansa vain puolustettuaan jotain joka on sanonut vahingossa jotain kyseenalaista. Itse en ole koskaan kuullut tällaista tapahtuneen.


Kun katsoo suomalaista mainstream-kulttuuria, on selvää, että edes raiskauksesta tai seksuaalisesta ahdistelusta oikeudessa tuomitut toimijat eivät menetä positioitaan, ks. esim. Aku Hirviniemi ja Roope Salminen. Männynväli ja Gustafsson päivittelevät sitä, miten aktivistit käyttävät paukkunsa muiden kyttäämiseen, sen sijaan että tekisivät oikeaa aktivismia. Itse he käyttävät paukkunsa tämän niin kutsutun kyttäämisen kyttäämiseen ja transfobian levittämiseen. Cancel-kulttuurin vastustajat käyttäytyvät usein juuri niillä tavoilla, joista he syyttävät niitä, joita pitävät cancel-kulttuurin edustajina. He hyökkäävät kimppuun aggressivisin sanavalinnoin ja tekevät tuomion canceloinnista ennen kuin tietävät tapauksesta yhtään mitään.


Viimeisenä sanana; jos kuulen sanan “känkelöinti” vielä kerran niin oksennan puhujan päälle.